Kaulahuivi, lehtiä ja piirustuspaperi

 Hello! Syksy on jo pitkällä, minkä oletkin varmasti jo huomannut. Minun mielestäni syksy on paras vuodenaika ja se johtuu ainakin siitä, että ulkona on niin kaunista silloin. Kuvittele nyt kauniita puita, joiden lehdet ovat punaisia, keltaisia ja oranssejakin. Noh, asiaan. Tässä tekstissä saat siis lukea syksystä. Toivottavasti pidät 🧡

Kuva: Pixabay

Kauniit syksyn värit piirtyvät paperille, kun luonnostelen värikästä vaahteraa. Vaahteran lehdet ovat yksi lempiasoistani syksyssä ja siksi haluan ikuistaa ne tähän mahdollisimman aidosti. 

Istun lähipuiston penkillä ja vähän väliä vilkaisen syksyistä vaahteraa, jotta piirustuksesta tulee aito. Tiedän, että onnistun siinä, sillä olen taitava piirtäjä. Olen silti epävarma, sillä epäilen että piirustuksen teema ei välttämättä välity muille. Vaahteran osaan kyllä piirtää, mutta en mitenkään voi osata loihtia lämmintä kaulahuivia, jollaista rakastan ja joka on nytkin kaualassani. Tai tietysti voisin piirtää sen. Voisin piirtää vaikka ihmisen jahtaamaan kaulahuivia, joka on tuulessa lentänyt pois tai yksinkertaisesti ihmisen istumassa penkillä kaulahuivi kaulassa. Siitä ei kuitenkaan voisi nähdä lämpöä – sitä, kuinka pehmeä villa tuntuu ihanalta hyytävässä syysillassa. Myös syksyn tuoksu ja kylmä viima on mahdotonta ikuistaa paperille. 

Rakastan piirtämistä ja rakastan syksyä, mutta inhoan sitä, kun en voi niitä täydellisesti toisiinsa yhdistää.

Katson paperia tyytymättömänä. Siitä puuttuu kunnon tarina. Ketään ei kiinnosta, jos kerron vain istuneeni penkillä piirtämässä maisemaa. Haluan saada tähän muistoon jotakin erikoista – jotakin, minkä muistan aina. Tästä hetkestä pitäisi tehdä erityinen. Mietin vähän aikaa ja pian aivoissani alkaa kehittymään idea, joka olisi varmasti ihanaa toteuttaa. Hymyilen penkillä salaa ja kätken hymyni harmaan kaulahuivin sisään. 

Jätän piirustuspaperini penkille ja juoksen värikkäiden lehtien sekaan. En emmi hetkeäkään. Muista tällainen kuulostaa varmasti aika tavalliselta ja lapselliselta, mutta minulle se on sellaista, mikä jää päähän todella pitkäksi aikaa. Ehkä unohtaisin tämän nopeammin, jos olisin vielä pieni lapsi, mutta olen jo 14 – itse asiassa kohta 15. 

Kahmaisen maasta kaksin käsin lehtiä ja heitän ne ilmaan. Ihmiset varmasti katsovat, mutta en välitä. Nauran vain ääneen ja heitän lisää oransseja, punaisia ja keltaisia lehtiä päälleni. Pyörin ympyrää ja nauran lisää. Hymyilen, sillä rakastan syksyä ja erityisesti syksyssä rakastan ruskaa. Kaadun maahan nauraen ja teen enkelin märkään maahan. Kierin lehtien seassa ja mietin, miksi en ottanut ulkohousuja. Se ajatus jää onneksi nopeasti taka-alalle, sillä kyllä ne housut voi kotona vaihtaa. Otan maasta käsiini paljon lisää lehtiä. Heitän lehdet ilmaan ja maatessani katson lehtisadetta – kuinka kauniilta lehdet näyttävätkään.

Kiitos Syksyn neito, että teit tällaisen täydellisen vuodenajan maailmaan! Minua ei haittaa enää ollenkaan, että en saa tätä paperille. Muistan silti tämän iltapäivän ikuisesti – ja ainakin minulla on hyvä tarina kerrottavana tämän kuvan pohjalta.