Unissani mä kuulen sen

 Heipss! Okei tällä tarinalla on lyhyt tarina: mä aloin kirjoittamaan rakkaustarinaa. Mä halusin kirjoittaa vain tunteista. Sitten mun päähän iskeytyi aloituslause ”unissani mä kuulen, kuinka hän kulkee pehmeillä askeleillaan”. Siitä syntyi työotsikko Unissani mä kuulen sen. Noh, sitten syntyi jotain aivan muuta kuin sellainen teksti jota mä ajattelin :)

Kirjoittaessani mä ajattelin, että jes, tästä tulee pitkä. No, eipä tullutkaan… Kuitenkin, toivottavast pidät 🤍

Kuva: Pixabay

Unissani mä kuulen, kuinka hän kulkee pehmeillä askeleillaan. Hän kulkee heinäpellolla päällään valkoinen pellavamekko. Haistan hänen hennon orvokintuoksuisen hajuvetensä. Rakastan violettien orvokkien syvää sävyä ja niiden tuoksua. Melkein tunnen hänen kullankeltaiset hiuksensa ja sametinpehmeät kädet. 

Se tuntuu niin todelta. Tajuntaani iskeytyy kuitenkin totuus. Näen, kun hän katsoo keitaansinisillä silmillään suoraan lävitseni. Silloin tunnen aina piston sydämessäni. Ei tämä ole totta. Unta vain. 

Hän on minun rakkaani – tai oli. Ikuinen rakkaani, jonka kanssa sain surut surra, ilot iloita. Sain rakastaa aivan rauhassa. Kerran kävi vain niin, että hän oli menossa poimimaan villejä orvokkeja metsän reunalta. Se oli tavallaan meidän salapaikkamme. Tie joka sinne johti, oli jo kauan sitten hylätty. Aina me hyppelimme yhdessä läpi soratien, eikä koskaan kukaan meitä nähnyt.

Silloin eräänä päivänä hän lähti yksin ja juoksi vain tien yli hymy huulillaan. Hän ilmeisesti aikoi yllättää minut, sillä kun itse saavuin kotiin, siellä oli uunituoreita sämpylöitä ja kynttilät palamassa. Se seesteinen ilta meni pahasti pieleen. 

Rakkaani oli hyppelemässä tien yli kukkaset käsissään. Sillä hetkellä mutkan takaa kaartoi auto – vaikka sillä tiellä ei ikinä aja autoja – ja se ajoi suoraan häntä päin. Ei sitä olisi voinut ennakoida. Voi kunpa enkelit olisivat sen olleen näkemässä ja auttamassa. 

Ambulanssi haki pienen hennon tytön hoivaansa. Minut päästettiin häntä katsomaan ja kerrottiin, että rakas oli löydetty kukat kädessä lempeä katse silmissään.

Lääkärit auttoivat ja puhuivat toisilleen vaikeilla termeillä. Minä vietin kaiken aikani rakkaani luona. Silittelin hänen poskeaan ja lauloin hiljaa hänen korvaansa. Halusin uskoa, että kaikki vielä järjestyisi. Enkelit huomaavat hädän ja pelastavat. 

Niin ei kuitenkaan käynyt. Eräänä päivänä laitteet alkoivat piippaamaan kovaa, minut käskettiin pois huoneesta ja vaistosin rakkaani kasvoissa pelon, vaikka ei hän ollut enää tässä maailmassa. Kuulin hoitavan lääkärin viimeiset sanat hänelle, exitus 13:54. Sillä hetkellä hän lensi kauas pois siivillään. 

Minä itkin kaiken pois – suruni, meikkini, unirytmini... Minun pieni kukkaistyttöni oli poissa. Joka päivä, joka hetki vaistosin hänet vierelläni. Kaikki muistuttivat hänestä, se kaikki valkeus ja viattomuus. Mikään ei tuntunut enää oikealta. En enää jaksanut olla täällä. 

Eräänä päivänä kuitenkin näin hänet. Hänellä oli pienet kimaltavat siivet ja suloinen pieni hymy. Hän kuiskasi korvaani, että rakastan sinua. Pakahduin onnesta ja olin taas valmis hyppimään pelloilla ja valkoisen puutalon katolla. Kaikki olikin vain pahaa unta! Sen jälkeen hän kosketti minua kädellään. En tuntenut mitään. Aivan kuin käsi olisi mennyt vain läpi. 

Vähitellen heräsin unesta. Tajusin, ettei rakastani ollutkaan täällä. Ei, vaikka kuinka huusin ja kutsuin. Talitintitkin kutsuivat, mutta eivät saaneet häntä paikalle. Ei se ollutkaan totta, mutta se tuntui todelta. Aivan kuin hän olisi tullut lähettämään viestin. 

En näe rakastani enää ikinä päivisin. Välillä jotain valkoisia sulkia pihallani ja orvokkeja kasvamassa haudallasi ja tiedän, että ne ovat merkkejä, mutta ei se ole sama asia. Joka päivä odotan iltaa ja yötä. Odotan sitä hetkeä, kun nukahdan. Odotan sitä, kun alan näkemään unta. Unissani saan olla rakkaani kanssa aina yhdessä. Unissani kuulen hänet, unissani tunnen hänet.