Sinivioletti sydän

 Moi! (Joo kuulosti liian masentavalta otetaanpas uusiksi…)

Moikkelismoiii <3

 Tänään taas romantiikkaa, mutta vaihteeksi vähän pidempi teksti. Kyllä tästäkin vielä parantaa pystyy, mutta koko ajan parempaan suuntaan mennään :D (herranjumala toi näyttää pelottavammalta kuin yleensä). Hauskaa lukemista 💜

Kuva: Pixabay

Me kävelimme San Franciscon kauniilla kaduilla. Kaikki näytti upealta, kun aurinko oli laskenut ja taivas hehkui sinisen ja violetin sävyissä. Katuvalot valaisivat öistä kaupunkia. Ihmiset olivat kävelemässä kohti kotejaan ja autot ajoivat varmaan myös kotiin tai yötöihin. Kaupunki oli hiljentymässä – siirtymässä yötilaan. Kyllähän San Franciscossa aina on ihmisiä kaduilla, mutta paljon vähemmän öisin kuin päivisin. 

Minä ja kaverini Archer olimme Golden Gate Bridgellä. Archer oli tullut saattamaan minua kotiin. Hänellä oli ollut tylsää ja kaikki muut kaverimme olivat jo lähteneet. Meillä on kuuden hengen tiivis kaveriporukka, mutta minä ja Archer emme yleensä ole kahdestaan. Se on välillä vähän kiusallista, sillä olen ihastunut häneen ja pitää varoa paljastamatta mitään. 

Juttelimme aivan normaaleista asioista ja pian Archer kysyi, että voimmeko pysähtyä. Pysähdyimme ja kysyin, miksi. Archer vastasi, että katso tuonnepäin ja otti sormeni. Hän osoitti sillä kauas horisonttiin. Katsoin sinne ja sitten hymyilin Archerille. Siellä näkyi laskeva aurinko ja niin nättejä värejä. Lisäksi sieltä päin oli lentämässä joku lintuparvi, joka näytti täältä kaukaa sydämeltä. Hymyilin pientä hymyä, se toden totta näytti kauniilta. Katsoin Archeriin. Hänkin hymyili. Huomasin, että hänellä on todella söpöt hymykuopat. 

Katsoimme vahingossa toisiamme samaan aikaan. Tunsin hänen sormensa hapuilemassa jotakin. Hän yritti ottaa kädestäni kiinni. Minä otin. Nyt melkein jo nauroin onnesta ja ilosta. Archerin käsi oli muuten sametinpehmeä. Katselimme edelleen laskevaa aurinkoa ja samalla pimenevää kaupunkia. 

”Kuule June…”

En minä siinä kohtaa odottanut. Vaisto sanoi, että näin on tehtävä. Käännyin ja otin Archerin sellaiseen syleilyyn ja suutelin häntä. Siinä kohtaa iski pieni paniikki – mitä ihmettä olin tekemässä. Enhän minä ollut ikinä suudellut. Huulemme kuitenkin koskettivat toisiaan. Archer ei vastannut suudelmaan, ehdin hätääntyä. Ei olisi kuitenkaan tarvinnut, sillä pian tunsin hänen silkkiset huulensa ja maistoin vadelmapurkan. Minä annoin sen hetken olla ja yritin nauttia – ensisuudelmastani. 

Aivan liian pian se loppui. Katsoimme toisiamme silmiin ja hymyilimme. Juuri sellaista vastarakastunutta onnen hymyä. 

”Hyvää yötä, Archer”, toivotin.

”Hyvää yötä, June”, hän sanoi. 

Sen jälkeen erkanimme ja teimme sanattoman sopimuksen, että tuosta ei kerrottaisi kenellekään. Minä kävelin koko loppumatkan perhosia vatsassa. Törmäsin kerran tolppaan, mutta sillekin vain nauroin. En minä pystynyt kehittymään mihinkään järkevään.

Tälläkin hetkellä istun huoneeni lattialla ja kuuntelen Alec Benjaminin lauluja. Hymyilen autuasta hymyä. Haluaisin ajatella, että minulla on poikaystävä, vaikka eihän se niin aina mene. En myöskään uskalla lähettää Archerille viestiä. Rakkaus on vaikeaa. Nyt kuitenkin minä haluan nauttia tästä hetkestä. Vielä ei ole kiire naimisiin – tai edes seurustelemaan. 

(Paitsi että on, mutta tehdään tästä nyt sellainen järkevä lopetus, eikä sellainen että minusta tulee 13-vuotias joka vain haluaa seurustella)