Ihan kunnossa

Heippa ihanainen <3 Just nyt mulla ei ole mitään asiaa näihin alkuhöpinöihin, joten mennään suoraan postaukseen! 

~

Aamulla mä heräsin väsyneenä sekä vittuuntuneena ja join kaksi lasia vettä. Päivässä pitäisi juoda vähintään kahdeksan – mä juon yleensä kymmenen, sillä vesi laihduttaa, kun aineenvaihdunta nopeutuu. Sitä paitsi vesi on terveellinen laihdutuskeino. Ja ei mua siis kiinnosta, mutta äiti vahtii nykyään mun syömisiä kuin haukka.

No, sen jälkeen mä menin aamupalalle ja otin smoothien – se oli muuten pahaa, vaikka Pinterest väitti, että smoothie olisi herkullista. Sen jälkeen mä tajusin, että on taas kiire kouluun. Mä puin vaatteet – siinäkin muuten kesti kauan. Sovitin aluksi harmaata neulepaitaa ja sinisiä farkkuja, mutta eiväthän ne kelvanneet. Kokeilin myös about kymmentä muuta yhdistelmää, mutta kaikissa näytin rotalta. Lopulta päädyin tavalliseen huppariin ja trikoisiin. Seuraavaksi meikkasin silmäni huolellisesti, ettei kukaan näkisi mun lähes puhki itkettyjä silmiä. 

Kun vihdoin pääsin kouluun – myöhästyin puoli tuntia – tuijotin kengänkärkiäni. En halunnut nähdä sitä yhtä. Sitä inhottavaa kusipää fuckboyta. Sitä ketä rakastin – imperfektissä. Enpä rakasta enää, sillä hän päätti sitten pettää ja alkoi tapailla toista tyttöä. Oksettaa ajatuskin.

Ja niinhän siinä sitten kävikin. Menin vessaan ja työnsin sormet kurkkuun. Oksensin kaiken turhan ylös. Sen fuckboyn mun mielestä ja aamuisen smoothien – sehän lihottaa. 

Pakko saada kaikki ulos.

Pois.

En halua lihota.

Olen jo nyt possu.

Ruma ja ällöttävä

Kukaan ei halua mua,

se kusipääkin jätti mut jonkun toisen takia. 

Koulussa aika kului loputtoman hitaasti, mutta kun vihdoin pääsin kotiin, syöksyin tyynyyni itkemään. Itkin meikit pois kasvoiltani ja koko päivän paskat. Kyyneleet virtasivat poskillani, eikä kukaan tullut pysäyttämään niitä. Itkin ja huusin samalla kirosanoja. Kuuntelin soittolistaani, mutta ei se mitään auttanut. Muistutti vain siitä paskasta, jonka nimeä en edes halua mainita. Heitin kirjaimellisesti puhelimen seinään. 

Lopulta kyyneleitä ei enää tullut, mutta eihän mulla hyvä olo sillon ollut. Kävelin keittiöön ja otin laatikosta terävän veitsen. Se olisi oikein. Veitsi näytti pelottavalta, mutta halusin tehdä tämän. 

Vapisevin käsin tartuin veitseen ja kosketin sillä oikeaa kättäni. Annoin sen liikkua ranteellani. Kipu oli valtava ja se kirvelsi paljon, mutta viilto tuntui hyvältä. Kosketin sitä ja hymy nousi huulilleni. Olin tehnyt sen. En silti ollut tyytyväinen. 

Otin veitsen uudelleen käteeni ja painoin veitsellä käteeni sanan läski. Nyt olin tyytyväinen. Äiti kyllä tappaisi minut jos saisi tietää – toisaalta haluaisin kuolla, joten ei siinä kai mitään. Hain silti peitevoiteeni ja sivelin sitä viiltojälkeen. Se kirvelsi ihan järjettömästi. Halusin vain kiljua ja huutaa, mutta tiesin että olin ansainnut sen. Niinpä puristin vain huuleni yhteen ja yritin kestää. 

Sitten nukahdin. Tai äidin sanojen mukaan pyörryin. Mut kuulemma vietiin johonkin terveyskeskukseen ja se lääkäri tai joku tenttasi äitiä. Kuulemma että olenko mä syönyt ja jotain. Äiti kai itki ja mä – no mä nukuin. Mutta herättyäni vakuutin, että olen syönyt. Niinpä mä pääsin kotiin, koska onhan niillä tärkeämpääkin tekemistä. 

Kotiin päästyäni – no äiti pakotti syömään. Mä otin ruisleivän palan ja otin pöytään margariinin, juuston ja mandariinin. Äiti luulisi, että teen herkullisen juustoleivän. Hän lähti pois ja minä söin ruisleivän. Söin sen kuitenkin ilman margariinia ja juustoa. Mandariinista söin kaksi palaa, sillä siinä on sokeria eikä sokeria voi syödä jos ei halua lihota. 

Siinä mun päivä olikin. Ei mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen tällanen normaali päivä. Tällaistahan kaikilla on. Syödään vähän ja peitellään äidiltä viiltojälkiä. Eikös se ole ihan normaalia? Mun äiti tosin väittää, että ei ole. Se kuulemma haluaa viedä mut johonkin mielisairaalaan. Sinnehän mä en halua. Oon ihan kunnossa.