Takarivin tyttö

 Heipss 🤎 Tänään taas vuorossa vaihteeksi joku tekstinpätkä. Tosin mä olen tästä saanut ehkä vähän pidemmän kuin muista viimeaikaisista teksteistä :D Tämän tekstin mä löysin mun puhelimen kätköistä ja päätin sitten laittaa tänne :) Ja hei arvatkaapas mitä. Äsken kun mä tulin mun blogiin, mä näin luvun 10 001. Elikkä siis 10 000 näyttökertaa täynnä. Spessu tulee kun mä jaksan 😚

⚠️ Älä lue jos itsemurha aiheena ahdistaa sua! Mun mielestä tässä ei ole niin vahvasti ahdistavaa aihetta, mutta jos itsemurha on sulle oikeasti arka aihe, niin jätä välistä jooko. Etsi täältä vaikka jotain muuta lukemista 🫶🏻

Kuva: Pixabay

Mä olen se takarivin tyttö. Juuri se, joka kirjoittaa koko ajan vihkoonsa jotakin. Ei puhu muille. Se jota pidetään vähän outona ja vain ujona. 

Välillä jotkut yrittävät katsoa kirjoituksia, mutta silloin mä suljen sen vihkon ja lähden pois. Kenenkään ei tarvitse tietää, mitä ajattelen. Olisihan se ihan kiva, jos voisi jollekin kertoa mitä ajattelee ja tietää, että häneen voi luottaa. 

Tiedän, että nyt sua kiinnostaa mun ajatukset ja odotat, että kerron. Mä aion kyllä kertoa, mutta en siksi että sä halusit. Mä kerron tasan sen takia, että voin tehdä susta idiootin. Siltä susta nimittäin alkaa varmasti tuntumaan. Ja jos ei ala, niin mietipä itseäsi ja sitä sun luokan ”takarivin tyttöä”. 

Mä nimittäin ajattelen itsemurhaa. Siitä mä myös kirjoitan. Siitä, kuinka hyvältä viiltely tuntuu. Siitä, miten paljon mä haluan pois täältä. Siitä, että ei ole ketään, keneen luottaa tai edes voisi mennä puhumaan. Siitä kuinka mä haluan niin paljon pois täältä helvetistä – ja kyllähän mä sen pystyisin tekemään. Hyppäisin parvekkeelta tai vetäisin sen veitsen ranteen sijasta kaulaan. Kuule, kyllä mä keinot keksisin. 

Mä haluaisin tehdä sen – itsemurhan siis. Mutta mä en ole vielä tehnyt, vaikka mä pystyisin. Mä pystyisin tekemään sen milloin vaan. Nyt, tunnin päästä tai kahdelta aamuyöllä. 

Eikä ketään edes kiinnostaisi. Ei äitiä, joka huitelee baareissa ties missä. Ei isää, joka kuoli alkoholimyrkytykseen. Ei luokkakavereita, jotka eivät edes ole kavereita. Mun kuolema ei merkitsisi kenellekään mitään. 

Mä en tee itsaria, sillä mä rakastan kirjoittamista. Se on mulle henkireikä. Mä voin kertoa mun tunteista ja kaikista ajatuksista vapaasti. Voin olla vapaa. Vapaa kaikista maailman pahuuksista. Voin vain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa. Ja mä tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta antaa kuulostaa. Se on totta. 

Mutta usko pois. Jos joku sanoo mulle kohta väärän sanan, mä alan pikkuhiljaa olla siinä pisteessä, että en oikeasti enää kestä. Mä murrun. Mä hajoan palasiksi. Mua ei enää ole.

~ 

Vielä loppuun pahoittelut, että tuo teksti on eri fontilla kuin muut jutut 🖤