Aurinko ei paistanut

 Moii! 🧡 Tämä postaus kertoo syksystä ja onkin osallistumiseni ihanan Kastehelmin syksyiseen kirjoituskilpailuun. Tästä linkistä pääset katsomaan kilpailun säännöt, vaikka enää ei voikaan osallistua, sillä viimeinen osallistumispäivä meni jo 30.9 (köh, mä olen taas myöhässä…). Kiitos Kastehelmi, että sain vielä osallistua! 

Mun mielestä tämän tekstin alku onnistui ihan hyvin, mutta lopusta tuli jotenkin töksähtävä ja asiat etenivät aika nopeasti. Halusin kuitenkin osallistua tähän kilpailuun tällä tekstillä. Nyt vain toivon, että nautit! 🧡

Aurinko ei paistanut

Oli kaunis syysilta ja olin kävelyllä kotini lähistöllä. Kävelin todella rauhallisesti, jotta voisin ihastella kaunista metsämaisemaa mahdollisimman pitkään. Värikkäät puut olivat niin ihania – yksi oli punainen, toinen keltainen ja joku kolmas oranssi. Niitä oli kaunista katsoa, kun kaiken lisäksi hämäryys toi niihin kauniin kontrastin.

Vaikka ulkona olikin todella kaunista, siellä oli myös pelottavaa. Nurkissa vaani varjo. Oli hämärää ja taivaalla liikkuivat tummanharmaat pilvet. Aurinko ei paistanut. Kuukaan ei vielä loistanut. Minua pelotti. Pelkäsin pimeää todella paljon ja myös tällainen hämäryys oli karmivaa. Minusta tuntui, että ihan kohta jostain hyökkäisi joku.

Pian tajusin, että pelkoni oli aiheellinen ja se ei enää ollut vain pelko. Näin, kuinka 10 metrin päässä edessäni heilahtivat aroniapensaan lehdet ja kuulin jonkun kiroavan. Sydämeni syke oli varmasti jännityksestä 200, kun lähdin juoksemaan niin kovaa ja äänettömästi kuin mahdollista. Yritin rauhoittaa itseäni sanomalla, että joku vain yritti vähän leikata niitä pensaita talvea varten ja mitään pahaa ei tapahtuisi.

Sitten kuulin sellaisen pienen erikoisen naksahduksen. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja välittömästi sen jälkeen syysillan tyynen hiljaisuuden rikkoi kova pamahdus. Tajusin, että joku oli laukonut aseen. Tajusin, että se aseen laukaisija oli ihan lähelläni. Halusin itkeä ja huutaa, mutta vaistomaisesti lähdin juoksemaan heti poispäin äänestä. Juoksin kovempaa kuin ikinä ennen. Keskityin vain juoksemiseen – ja pakoon pääsemiseen. En pysähtynyt, vaikka kuulin puhelimeni soivan. En edes hidastanut, vaikka pelon kyyneleet sumensivat näkökenttäni. Pysähdyin vasta, kun kompastuin oksaan ja kaaduin. Minua pelotti enemmän kuin ikinä ennen. Ajattelin että kuolisin, vaikka halusin elää. 

Aivan pian joku käveli eteeni. Sydämeni oli pysähtyä, mutta tunnistin henkilön olevan naapurin vanha mummo. Hän oli yleensä ystävällinen ja herttainen eli olin aika iloinen, että henkilö olikin hän eikä mikään murhaaja. Mummo kysyi, että olenko kunnossa. Nyökkäsin varovaisesti, mutta hän ei tuntunut huomaavan, sillä kaiveli taskujaan. Mummo hymyili hieman ilkeästi, mutta ajattelin että illan pimeys vain vääristää ilmeet, mutta sillä kertaa olin väärässä. Hän näytti mitä oli etsinyt. Mummolla oli kädessään ase. 

Olin aivan pelosta kankeana ja kiljuin niin kovaa kuin kurkustani lähti ja huusin apua. Ääneni kuitenkin hukkui omaan itkuuni, jota en enää osannut hallita. Yritin nousta, mutta jalkani ja käteni eivät pystyneet siihen. Makasin vain maassa.

Sitten se tapahtui. Hän laukaisi aseen. 

En tiedä mitä sitten tarkalleen ottaen tapahtui, sillä siihen muistikuvani loppuvat. Tiedän vain, että en enää koskaan herännyt.