ENDLESS

 Heyy <3 Mä selasin mun vihkoani ja löysin heinäkuun lopulla kirjoitetun tekstin. Tämä on noh, ei paras. Mä olen joskus julkaissut mun blogissa tämän alkuperäisversion, mutta en nyt löytänyt sitä. 

Kuva: Pixabay

Katsoin suoraan syvään kuiluun. Kuilu tuijotti takaisin. Näin sen mustan sielun – syvän ja pelosta kielivän. Tunsin kosteuden ja kylmyyden. Haistoin ummehtuneen lian, mutta jostain syystä kuilu kiehtoo minua enemmän kuin mikään. Halusin tietää onko tuolla pohjaa ja jos on, mitä sieltä löytyy. 

Huomaamattani istuin kuilun reunalla. En nähnyt jalkojani, sillä pimeys peitti ne. Ehkä pimeys laski verhon jalkojeni päälle. Tunsin kylmät väreet jaloissani. Hyinen tuuli kulki niiden läpi – aivan kuin jokin henki olisi kulkenut lävitseni. Se tuntui aivan tyhjältä hetkeltä. Kuin joku olisi vain hypännyt selkääni ja varastanut jotain.

Yhtäkkiä sisältäni vain katosi jotakin. Ei enää iloa, eikä hyväntuulista jännitystä. Halusin vain niin paljon hypätä tuonne kauas pois toiseen ulottuvuuteen. Kuilu kutsui minua enemmän kuin koskaan ennen. 

Tiputtauduin kuiluun ja roikuin vain käsieni varassa. Meinasin jo irrottaa, mutta lopulta aloin katumaan ja yritin kiivetä ylös. Sormeni lipesivät reunalta. Aloin putoamaan alas kovalla voimalla. Vauhti kiihtyi koko ajan. Pelko tuntui koko kehossani. Korviini kantautui kiljunaa. Hetken kesti tajuta, että kiljuja en ollut minä. Kiljuja ei ollut kukaan elävä ihminen. Ehkä katkeroituneet kummitukset siellä huutelivat.

Putosin aina vain syvemmälle. Matkani ei loppunut. En osunut pohjaan. Lähdin tästä maailmasta paljon ennen sitä. Pohjaan en koskenut, en ikinä. Ehkä kummituksen verinen historia sai jatkoa kohdallani ja teki sielustani osan kuilua. Ruumiini jatkoi putoamista. Se putosi ja putosi, enkä tiedä, osuiko sekään koskaan pohjaan.